fbpx

Syvä uupumus toi uuden näkökulman yrittäjyyteen

Tuo otsikko oli viime perjantaina 11.9.2020 Rannikoseutu -lehdessä. Reilu viikkoa aiemmin toimittaja soitti minulle ja kertoi huomanneensa, että olen perustanut Alisan ihmemaan ja haluaisi tulla haastattelemaan minua yrittäjän näkökulmasta. Hän oli lukenut myös minun tänne kirjoittamani blogitekstit. Sovittiin tapaaminen keskiviikkoon ja hän tuli pesulalle haastattelemaan minua. Aloin kertomaan yrittäjätarinaani.

Kerroin, kuinka Raision kauppaopistosta ylioppilasmerkonomiksi valmistumisen jälkeen, suoritin Visuaalisen markkinoinnin tutkinnon ja ehdin olla pari vuotta töissä parissa eri paikassa. Kunnes vuonna 2007 kesällä menin vanhempieni kanssa Raisioon katsomaan konkurssiin menneen pesulan koneita. Ajatuksena oli että vanhempani ostavat jonkun pesukoneista pesulaansa Pesu-Eerikaan Mynämäkeen. Jostain syystä kuitenkin innostuin ajatuksesta, että ostaisin itse koko tuon pesulan konekannan ja perustaisin oman pesulan Raisioon. Minulla oli kokemusta alasta vanhempieni kautta. Olin ollut mm. kesätöissä ja kiireapuna Pesu-Eerikassa. Yrittäjien tyttärenä en pelännyt yrittäjyyttä. Lähdin selvittämään rahoitusmahdollisuuksia, sillä minulla ei ollut yhtään säästöjä tai omaisuutta kertynyt. Harvalla 23- vuotiaalla on.

Äitini uskoi minuun ja ajatukseeni niin kovasti, että tuli perustamani osakeyhtiön osakkaaksi ja takasi lainoja, joita osakeyhtiöni otti. Lainaa kertyi parin ensimmäisen vuoden aikana yli 100 000 euroa. Vanhempani auttoivat minua myös alkuun monella tavoin, kuten ohjaamalla joitakin asiakkaita minulle, koska heillä itsellään oli töitä liikaakiin kahden ihmisen hoidettavaksi.

Pikkuhiljaa työmäärä lisääntyi pesulassani ja sain täystyöllistettyä jo heti alkuun palkkaamani Tarjan, joka oli jo konkurssiin menneellä pesulalla ollut töissä vuosia. Tarja on muuten edelleen työkaverini! Jossain kohtaa ostin äidiltäni osakeyhtiön osuuden pois ja olin omillani. Sain lainat maksettua tekemällä kellon ympäri töitä. Työn ohessa suoritin myös erityisammattitutkintoja: Markkinointiassistentin, Yritysjohtamisen ja Tuotekehityksen tutkinnot.

Vuonna 2010 sairastuin sarkoidoosiin. Se ilmaantui yllättäen tulehduttaen nilkkani niin pahasti, että minut otettiin TYKSiin osastolle. Kuukauden päivät taisi mennä, kun taas jalka kesti astumista ja palasin taas töihin. Tahtini ei rauhoittunut silti yhtään. Ylitunnollisena tein kaiken työssäni ja opinnoissani niin hyvin kuin pystyin. 2011 aloimme mieheni kanssa rakentaa omakotitaloa, joten illat ja viikonloput siivosin työmaalla. ja kannoin tietysti murhetta budjetista ja aikatauluista.

Vuonna 2012 uuvuin henkisesti. Muistan ajaneeni pesulan pihaan ja vaan itkeväni. Ilman järkevää syytä. Tuntui vaan etten jaksa. Lääkärini kanssa järkeiltiin, että varmaan sarkoidoosin vuoksi syömäni kortisoni vaikutti mielialaani. Hän suositteli minua lepäämään hetken ja käymään Mindfullnes-kurssin. Tunnollisesti suoritin kurssin. Kiireellä menin töistä aina kurssille, tein harjoitukset ja jatkoin elämää totutulla tahdilla.

2013 vuoden lopulla tulin raskaaksi. Se tarkoitti, että jouduin jäämään heti pois työstä, koska pesulassa ei saa työskennellä raskaana koska siellä pestään kemiallisesti vaatteita. Olin onneni kukkuloilla raskaudesta. <3 Ajattelin, myös että elämäni rauhoittuu kun saan olla kotona ja hoitaa vain pesulan hallinnollisia asioita. Olin myös Raisio-Naantalin nuorkauppakamarissa hallituksessa rahastonhoitajana, Varsinais-Suomen nuorten yrittäjien toimikunnassa jäsenenä ja Raision yrittäjien hallituksen sihteerinä. Nythän minulla olisi paremmin aikaa näillekin, kun olen vaan kotona. Näin ajattelin.

Opetin tilalleni työnjohtajan pesulaan, joka hoitaisi pesulan käytännön arjen johtamisen. Tässä kohtaa pesulassa taisi olla yhteensä jo 5 työntekijää.
Opettamani työnjohtaja kuitenkin lähti yllättäen pois, juuri kun vauva oli syntymässä. Alkoi taas uudelleen järjestely: kuka nyt hoitaa minkäkin työvaiheen pesulassa tai itseasiassa pesuloissa, sillä olin ostanut myös toisen pesulan liiketoiminnan vuonna 2012 Turusta. Sain työroolit taas järjesteltyä uudestaan ja palkattua uuden henkilön lähteneen tilalle. Hetki mentiin niin, kunnes taas jouduimme vaihtamaan työnjohtajaa. Tätä jatkui pari vuotta. Hoidin lasta kotona, pian kahta lasta. Tein töitä koneella aina kun lapset nukkui. Lapsille halusin antaa kaikkeni: pidin huolta, että meillä on selkeä rytmi päivissä, tein lapsille terveellistä ruokaa. Käytiin muskarissa, vauvasirkuksessa, tavattiin ystäviä. Oli ihanaa mutta raskasta, sillä aina kuitenkin takaraivossa työasiat.

Jossain kohtaa ymmärsin, tai itseasiassa mieheni sai minut ylipuhuttua, että otin yhden työpäivän viikkoon, jolloin äitini tai anoppini hoiti lapsia ja minä keskityin töihin. Tämä helpotti oloani hurjasti. Jos muina päivinä tuli työasioita eteen, laitoin ne kalenteriin seuraavalle työpäivälle ja hoidin ne vasta sitten. Puhelinkin alkoi pikkuhiljaa hiljetä kun ihmiset oppi, että olen lasten kanssa kotona ja pesulassa vastataan pesulan asioihin liittyen. Lopulta pesulaankin sain työnjohtajan jonka johdossa asiat rullasi pesulalla ja minun ei tarvinnut murehtia siitä.

Syksyllä 2019 oli sitten aika palata työpaikalle. Lapsia olimme saaneet kolme ja vuosia oli kulunut reilu viisi. Kuitenkin jo keväällä aloin murehtia työhönpaluuta: miten jaksaisin perheen pyörittämisen ja yrityksen hallinnollisten töiden lisäksi kantaa vastuun pesulan arjessa tapahtuvista asioista. Kesä meni hyvin ahdistuneena asiasta ja yöunet jäivät lyhyeksi sen vuoksi. Sain öisin paniikkikohtauksia. Valvoin ja murehdin. Päivät jaksoin kuitenkin lasten kanssa arkea pyörittäen. Syksyllä kun palasin työhön huomasin olevani hermostunut työssä ja panikoin mitä ihmeellisempiä asioita. Tuli aamu jolloin äitini oli tullut meille kotiin hoitamaan pienintä lastamme. Lähdin pihasta töihin, mutta unohdin jotain ja palasin kotiin. Sitten vain itkin. En tiennyt edes mitä itkin. Soitin terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle joka pyysi minut käymään. Hoitaja ymmärsi tilanteeni ja onnekseni juuri psykiatriaan erikoistuva lääkäri sattui olemaan päivystämässä tuona päivänä. Lääkäri teki nopeasti ratkaisun lääkehoidon aloituksesta, joka jälkikäteen ajatellen on ollut aivan oikea ratkaisu.

Hoitaja ja lääkäri kuuntelivat minua tuona päivänä ja ammattilaisina pääsivät jäljille että mistä on kyse. Kerroin tarinaani, kuvasin arkeani ja ajatuksiani. Yrittäjyydestäni kerroin, että olen monesti miettinyt, että minun pitäisi luopua yrityksestäni, jos haluaisin päästä stressistä ja ahdistuksesta. Mutta että en ole pystynyt tekemään sitä päätöstä, koska en tiedä mitä sitten tekisin työkseni. Hoitaja sanoi minulle tuolloin, että ota itsellesi aikaraja vaikka vuoden päähän. Jos sinusta vielä silloin tuntuu että haluat luopua yrityksestä, niin sitten luovut.

Tunnollisena tein kuten käskettiin ja unohdin myyntiaikeet vuodeksi. Jatkoin työssäkäyntiä, mutta varovaisin askelin eli annoin pesulan arjen vastuun olla vielä työnjohtajalla ja itse tein arkiruutineja, opettelin taas pesemään pyykkiä , sillä viidessä vuodessa oli moni asia mennyt eteenpäin. Vaikka olinkin itse ollut tekemässä kaikki päätökset uusien koneiden hankinnasta ja pesuaineiden käyttöönotosta ym. niin nyt vasta ensimmäistä kertaa tein töitä niillä itse. Pikkuhiljaa minulle alkoi tulla väsymyksen tunteita, joita en ollut kuukausiin tuntenut. Nukuin pitkiä unia, käytännössä aina kun lapset nukkui, niin minäkin nukuin. Lauantaiaamuisin mies meni lasten kanssa ulos ja minä sain vain katsoa telkkaria. Sellaista en ollut tehnyt toisen saati kolmannen lapsen syntymän jälkeen.

Alkuvuodesta 2020 aloin kokea taas innostumisen tunteita työssäni. Aloin pikkuhiljaa tuntemaan oloni taas normaaliksi. Ahdistuksen taakka, jota olin kantanut vuosia alkoi väistyä. Ymmärsin, että tällaiselta ihmisestä kuuluu tuntua: ei yhden ihmisen tarvitse kantaa koko maailman murheita. Minulle oli selkeytynyt, että mieleni oli ollut jo vuosia häiriötilassa, olin sairastunut jossain kohtaa Yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Sairastuminen oli tullut niin vaivihkaa, että luulin niiden tunteiden olevan normaaleja.

Nyt on suurinpiirtein vuosi kulunut siitä kun ymmärsin sairastuneeni. Tällä hetkellä en todellakaan ole luopumassa yrityksestäni! Päinvastoin, olen intoa ja innostusta täynnä. Nautin kun saan tehdä työtä ihanassa työporukassa ja viedä yritystäni haluaamaani suuntaan. Alisan ihmemaa on aivan uusi juttu työssäni ja tuntuu enemmän harrastukselta kuin työltä. Innostun työstäni joka päivä uudestaan!

Rannikkoseudun toimittaja Timo Koskensalo kertoi omin sanoin tarinaani viime perjantain lehdessä, mutta halusin kertoa sen vielä täällä itse. Haluaisin vaan sanoa, että jos sinä koet jatkuvaa ahdistusta erilaisista asioista, niin kannattaa kääntyä ammattilaisten puoleen. Minulla ainakin häiriö oli päässyt niin pahaksi, etten olisi siitä omin avuin enää selvinnyt ja olisin sen vuoksi tehnyt yrittäjyyteni suhteen ratkaisuja, jotka olisivat minua harmittaneet jäkikäteen.

Nyt ajattelen, että teen edelleen parhaani kaikessa mitä teen ja se riittää. Kaikkea ei voi eikä kannata ennakoida, ongelmia ja murheita tulee jokatapauksessa vastaan, mutta niiden murehtiminen ennakkoon ei auta ketään. Olen opetellut myös ajattelemaan, kuten ystäväni sanoi: Mitä jos kaikki meneekin hyvin?

Kiitos kun jaksoit lukea. <3

Tilaa uutiskirjeemme

Saat tiedon uusista tuotteista ja parhaista tarjouksista ennen muita!

© 2020 Alisan ihmemaa, All Rights Reserved